Sietämättömän surullista

Tällaiseksi tilanteen ei olisi koskaan enää suonut kehittyvän: Euroopassa lähellä meitä on käynnissä sota.

Jos sallitte, puran tähän mielessä pyöriviä synkeitä päähänpistoja.

x x x

Maaliskuussa 1981 kirjoitin ylioppilasaineen annetusta otsikosta ”Onko kauhun tasapaino maailmanrauhan tae?”.

Ei ole, todistelin.

Pääpelkoni liittyi ydinaseiden määrään: ydinsota syttyy vahingossa, eikä kukaan sitä voita.

1980-luvulla vastustin kaikkien osapuolten uusia Eurooppaan sijoitettavia ydinaseita ihan siitä samasta syystä.

x x x

Kun Berliinin muuri ja muukin rautaesirippu menivät säpäleiksi 1989, oli myönnettävä, että taisi kilpavarustelulla sentään olla se hyvä puoli, että itäisen leirin talous romahti.

Jonkin aikaa 1990-luvulla kaikki näytti Euroopassa auvoiselta, Jugoslavian ja Tshetshenian sotia lukuun ottamatta.

Suomen Nato-jäsenyyden kannattajaksi päädyin kuitenkin omassa pienessä mielessä jo helmi-maaliskuussa 1992.

Olisin toivonut jäsenyyden toteutuvan eleettömästi, luonnollisena osana Suomen uutta asemointia yhdessä EU-jäsenyyden kanssa vuoden 1995 alusta.

(Myönnän muuten auliisti, että Donald Trumpin presidenttikaudella oli syytä olla Natostakin huolissaan.)    

x x x

Lapsellisena ihmisenä sitä huomaa toivovansa, että kaikkien maiden johtajat haluaisivat rakentaa ja mahdollistaa kaikille kansalaisilleen puitteita parempaan elämään.

Siksikin on täysin mahdotonta ymmärtää, mitä hyvää naapurimaan omaan todellisuuteensa itsensä vinksauttanut johtaja muka tarjoaa maalleen ja kansalleen tekemällä kansanmurhaa Ukrainassa.

Ihan ilman talouspakotteita ja muitakin lännen vastatoimia juuttuu Venäjä entistäkin takapajuisemmaksi fossiilisten polttoaineiden tsuppariksi, jonka kanssa juuri kukaan ei oikeasti halua olla tekemisissä.

Tuntuu haikealta ajatella, että ei siitä nyt kovin pitkää aikaa ole, kun kotikaupungin kaduilla tai eteläisen Euroopan lomakohteissa saattoi törmätä ihan tavallisiin venäläisiin lapsiperheisiin, jotka halusivat elää samanlaista hyvää elämää kuin mekin.

x x x

Tätä kirjoitettaessa tilanne on se, että vasta tulleen tiedon mukaan matkustaa Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö huomenna Washingtoniin tapaamaan Yhdysvaltojen presidenttiä Joe Bidenia.

Toivottavasti presidentit sopivat, että Suomen Nato-jäsenyys hoidetaan kuntoon ripeästi joko kutsu- tai hakumenettelyn kautta, Naton turvatakuut välittömästi saaden.

Sekään ei silti lopeta tätä akuuttia karmeutta, Putinin sotaa Ukrainassa.

Pelolla ja kauhulla joutuu pieni ihminen laskemaan mielessään, kuinka monta viatonta kanssaihmistä Ukrainassa teurastetaan ennen kuin tuo hulluus loppuu.

Venäjä on ehtinyt heilutella jo ydinaseuhkaakin. Länsi ei.

Sen 41 vuoden takaisen yo-aineeni otsikon pitäisikin nyt olla seuraavassa muodossa: Onko kauhun tasapaino tae teurastuksen jatkumiselle?

On tämä helvetillisen surullista.